Peilikuvia

Heräsin kesken työpäivän huomaamaan sen hälyttävän tosiasian, että seuraavina viikkoina on ohjelmassa useitakin juhlanomaisia tilaisuuksia. Pakko saada uutta päälle pantavaa! Jeskamandeera sentään, jos joku huomaa, että sillä oli tuo sama paita päällään jo edellisvuonna.

Tavaratalon peiliin katsoessani suorastaan hätkähdin: olenko se minä, tuo hoikka ja siro olio, jolla on nätti peppu eikä yhtään ainutta vatsamakkaraa?
Hymy levisi kasvoille suorastaan väkisin. Ostin enemmän kuin olin aikonut.

Tuntia myöhemmin menin jumppaan keskustan salille, jossa on peilit joka seinällä. Niistä näkyi kiusallisen selvästi ja kaikilta puolilta lievästi ylipainoinen ja sieltä täältä melko muhkurainen ihmisyksilö, joka mitä ilmeisimmin kaipasi hyvin säännöllistä liikuntaa, ja paljon.

Se on tietenkin tarkoituksellista. Kaupan kannalta on hyvä, että asiakas on peilissä edukseen, ja kuntosali taas varmistaa asiakassuhteen jatkuvuuden näyttämällä läskit juuri sellaisina kuin ne ovat. Silti tunsin itseni petetyksi. Kun ei peileihinkään voi luottaa pennin vertaa. (Anteeksi anakronistinen vertaus.) Määritä tässä nyt sitten arvosi ihmissuhdekaupan markkinoilla, joita myös deiteiksi kutsutaan.

Pitäisi varmaan käydä Heurekan peilinäyttelyssä. Näkisi kerralla kaikki versiot ja voisi hyvin omintunnoin nauraa itselleen.

Muista asioista

Uutistiedotuksia: mulla on muutakin elämää. (!)

Tänään en ole uhrannut miehille ajatustakaan (mitä nyt lievästi ärsyynnyin yhden nettiäijän kömpelöstä yrityksestä kalastaa väkisin mun puhelinnumero).

Sen sijaan olen käynyt reippailemassa Töölönlahdella, laittanut itselleni hyvää ruokaa, kasvattanut 1. adventin kunniaksi sisustuksen kynttilätiheyttä 50 prosentilla, kuunnellut radion joululaulukanavalta joululauluja, tehnyt ahkerasti töitä, saanut tekstin luistamaan, keksinyt kivoja sanoja, lukenut blogeja - ja ollut täydellisen onnellinen.

Itsekin hämmästyin, kun ulkona ihanan valkeaksi muuttuneessa maailmassa äkkiä tajusin, että en tällä lumotulla hetkellä kaipaa, halua tai ikävöi mitään. Elämä on täyttä ja rikasta sellaisena kuin se on. Minä olen täysi ja rikas ihan itsenäni, vailla vakituista suhdetta, ilman nojaolkapäätä tai halinallea.

***

Katsoin eilen DVD:ltä The Aviatorin, joka on jäänyt näkemättä, koska Ex ei aikoinaan suostunut lähtemään leffaan, jonka pääosassa on Leonardo DiCaprio.

Cate Blanchettin Oscar-palkittu Katharine Hepburn jäi vähän kaivelemaan. Roolityö oli onnistunut aksentin ja ruumiinkielen imitaatio, mutta juuri sen takia jollain tavoin häiritsevä. Oli kuin liiallinen realismi olisi koko ajan ollut vähällä muuttua omaksi parodiakseen. Harmitti ihanan Hepburnin puolesta, joka on vanha teiniaikainen idolini.

Analysointia

Nettideitit on suorastaan pommittaneet mua viime päivinä, ja kyllä mä niiden kanssa kiltisti meilailenkin. Saatan jopa treffata niistä yhden ensi viikolla.

Mutta mikä saa mun sydämen läpättämään ja kämmenpohjat hikoamaan? Se kun Ihastus ilmoittaa tulevansa lounaalle yhdessä mun ja noin kymmenen muun työkaverin kanssa. Lounaalle!
Mä en pysty katsomaan sitä silmiin. Lusikat ja lautaset putoilee käsistä. Mä en pysty istumaan sen viereen. En saa sanaa suustani.

Ja nyt analysointia:

i. Olen epärehellinen valesinkku, kun haen uutta seuraa vaikka tosiasiassa se ei kiinnosta mua pätkääkään. Toisaalta oman hyvinvoinnin takia mun on pakko ennemmin tai myöhemmin saada muuta ajateltavaa kuin armas kollegani; tämä haaveilu ei ole hyväksi mielenterveydelle.

ii. Haaveiden itsepintaisuus osoittaa, että sisimmässäni olen pelkkä isähahmoa etsivä epäkypsä pikkutyttö. Mä nimenomaan haluan (puolittain tiedostamattani) suhteen, jolla ei ole mitään todellisia kehittymisen mahdollisuuksia, joka jää hymyjen ja halausten ja lievän sähköpostiflirtin tasolle. Tämä on jonkinlaista paluuta varhaisnuoruuden tunnemaailmaan.

iii. Koko niin sanotun romanssin taustalla onkin epäilemättä vaikea isäsuhteeni, joka on vuosien saatossa muuttunut kitkaisesta liki olemattomaksi. Haen vanhemmista miehistä sitä syliturvaa ja hellää rakkautta, jota en isältä koskaan saanut.

Mikä Oli Todistettava.

(Ja sittenkin hymy nousee huulille heti, kun ajattelen, mitä I. mulle tänäänkin kirjoitti. Vaikkei se edes ollut mitään. Ja vaikka tää on kaikki ihan tyhmää.
Se ei halua päästää irti, ei halua luopua meidän yhteisistä projekteista. Me tullaan hyvin toimeen.)

Edessä paluu arkeen

Huomenna loma on ohi ja edessä on paluu töihin. Kumma miten pitkä aika viikko on. Työmoodi tuntuu todella kaukaiselta, vaikka olenkin vääntänyt näitä omia väkerryksiäni melkein joka päivä täällä kotikoneen ääressä.
Onneksi siellä on kuulemma sentään hommia odottamassa. Pahinta olisi palata keskelle loputonta tylsyyttä, jota ei katkaise muu kuin kahvi- ja vessatauot.

Olen meilaillut yhden nettiprospektin kanssa, mutta jokin tökkii. Mies ei osaa kirjoittaa. Toisaalta se ei välttämättä ole huono asia, kun muistaa miten edelliskerralla kävi kun valitsin yhdyssanasäännöt taitavan älykön. Täysi katastrofi. Tällä kaverilla on sentään ainakin omien puheidensa mukaan perusasiat kunnossa: työ, asunto ja auto. En totisesti enää halua raahata perässäni yhtään avutonta helmoissaroikkujaa.

Vaikka eihän mikään auto korvaa sitä, että kyseinen tyyppi ei saa mitään naksahtamaan sen paremmin sydämen kuin järjenkään tienoilla. Ei voi auttaa.

***

Ja kaikesta huolimatta totuus on, että yksinkertaisesti petän itseäni harrastamalla näitä nettitreffejä ja selaamalla deittipalveluja. Tosiasiassa mua ei kiinnosta kuin se yksi ainoa mies, joka puolestaan osoitti torstaina taas kerran, että ei takuulla aio tehdä mitään aloitteita. (Samaan aikaan se onnistui taas kerran olemaan niin älyttömän ihana ja suloinen, että pelkkä ystävyys tuntuu entistäkin epätyydyttävämmältä vaihtoehdolta.) Kelpaan kyllä kuuntelemaan juttuja keski-ikäisen miehen elämästä, mutta vuoteeseeni en sitä saa. Grrr! Ärrr!

Kaiken kurjuuden huipuksi uusi kahvinkeitin keittää melkein yhtä kitkerää kahvia kuin vanhakin.

Säälittävää teiniangstia

Olin eilen illalla eräässä suhdetoimintatilaisuudessa. Ihastuskin oli siellä. (Joo, taisinpa mainita etukäteenkin. Kyseinen tapaus oli viikkoni ehdoton kohokohta. Mitä, säälittävääkö?)

Päädyimme sitten yksille ja vielä yksille, kunnes ei enää löytynyt yhtään auki olevaa baaria. Sitten oli pakko lähteä kotiin. Mielessä kävi, olisiko pitänyt pyytää se vielä yömyssylle, mutta en sitten kuitenkaan kehdannut.

Keskustelukin oli koko ajan katkonaista. Jotenkin mulla on aina sellainen olo, että me molemmat viihdytään ja halutaan istua iltaa toistemme seurassa, mutta kumpikaan ei sitten kuitenkaan keksi mitään fiksua sanottavaa. Jännittääkö meitä vai ollaanko me vain oikeasti tylsiä ihmisiä?

Töistä voi tietysti aina puhua, ja puhuttiinkin. Loppuillasta Ihastus alkoi myös avautua vähän yksityiselämästään. Mistä minä tietysti riehaannuin ja aloin tilittää omaa entistä suhdettani. Saisipa nekin sanat takaisin. Kuka sellaisia katkeria purkauksia jaksaa kuunnella.

Lähtöhalauksen jälkeen kävelin yksin kotiin, katselin itseäni peilistä ja ajattelin, että en vain yksinkertaisesti ole riittävän haluttava. Jos olisin joku hyvännäköinen blondi, ehkä se menisi mun kanssa sänkyyn, välitti tai ei?

Mitäköhän se olisi sanonut, jos olisin kertonut, että näin edellisenä yönä unta seksistä sen kanssa? Ei tosin ehkä olisi kannattanut paljastaa, että uni päättyi pettymykseen, koska sillä oli niin pieni.

Entä mitäköhän siitäkin unesta pitäisi päätellä. Että olin jo ennakolta varautunut siihen, että tästäkin illasta tulee pettymys enkä saa sitä, mitä niin kipeästi ja todesti halajan? Vai lieneekö ollut muistuma eräästä toisesta naimisissa olleesta miehestä, jonka kanssa erehdyin sänkyyn ja joka tuntui sisällä lähinnä prinssinakilta. Jumalallinen rangaistus aviorikoksesta, kai.

***

Tiedän - tämä on totaalisen säälittävää platonista teiniangstia. Luulisi, että tämän ikäisellä ihmisellä olisi todellisempiakin hoitoja murehdittavanaan.

Vilkas sinkkuelämä

Tällaista vilkasta sinkkuelämää sitä vietetään:

• Sovin nettitreffit (hui!)
• Ostin uuden samettijakun - vähän last season, mutta kuka käskee väkisin pysytellä trendien aallonharjalla, jos ne eivät miellytä?
• Suolsin liuskakaupalla tekstiä (samoin kuin eilen)
• Illalla elokuviin Ihastuksen kanssa - mutta valitettavasti PR-hengessä, eli ulkopuolisiakin on mukana

Aurinko paistoi, oli kaunis kirkas kuulas kirpeä myöhäissyksyn päivä. Tästä eivät elämä ja mieliala enää paljon parane!

Vanhuuden merkit

Otin tänään eläkevakuutuksen. Pari vuotta sitten en olisi ikinä uskonut lankeavani moiseen. Pidin vakuutuksen ottaneita kavereitani poroporvarillisina mummotyyppeinä ja naureskelin vahingoniloisesti, kun vakuutusten verokohtelua heikennettiin.
Ja tässä sitä nyt ollaan, samassa jamassa.
Mutta toisaalta: miten muuten pystyisin ikinä pakottamaan itseni samaan, säästämään 100 euroa kuussa? Jollei mitään pakkoa ole, raha valuu melkein väkisin sormien välistä. Ja kai se sitten eläkeiässä lohduttaa, että tuli tämäkin päätös tehtyä...

Vaikka tosiasiassa suurimpana pontimena säästöpäätöksessä oli työttömyyden mahdollisuus. Kertyneet säästöt saa nostaa myös silloin, kun jää työttömäksi. Tai jos tulee avioero. Kun nyt ensin pääsisi edes naimisiin.

Oli miten oli, hieman on sellainen olo, että annoin myyntimiehen puhua itseni pyörryksiin. Nyt ja seuraavat 33 vuotta on kuitenkin myöhäistä katua.

Huonoa työvirettä

On päiviä, jolloin teksti juoksee kuin itsestään, sivu kääntyy sivun perään melkein huomaamatta.

Tänään ei ole ollut sellainen päivä. Keksin jatkuvasti tekosyitä, jotta voin tehdä jotain muuta. Väliohjelmaa: Big Brotherin putoajien tarkistaminen, Idolsin ekan finalistiputoajan tarkistaminen, Kielikoneen tilaushintojen tarkistaminen, Elisan tukisivujen selailu, Sinikka Nopolan pakinoiden lukeminen. Tämän kirjoittaminen.

Ennen näitä muka-töitä kävin myös kaupungilla ja ostin

• lahjan tuttavapariskunnan juhliin
  
• kynttelikön pimeiden iltojen iloksi (se palaakin kauniisti!)
  
• lasipullon ja tuoksukynttilän
• kirjan (sen Nopolan kokoelman)
• kosmetiikkaa

Tähän meni melkein kolme tuntia.


Ja sittenkin tämä nykyinen opus on kiehtova: heti ensimmäisestä virkkeestä näkee, että teksti on kunnianhimoisempaa, rytmi harkitumpi, sanojen paino mietitympi kuin aikaisemmissa toimeksiannoissani.

Tuulta ja punaviiniä

Kävin pitkällä kävelyllä meren rannalla. Tuuli kovaa, ja selältä vyöryi isoja harmaita aaltoja.
Takaisin tultuani olen tehnyt töitä ja juonut loput eilisestä Allorasta. Jotenkin viini maistuu vielä paremmalta, kun posket ovat jo valmiiksi raikkaan ilman punaamat ja lihaksiin hiipii väsymys.

Ihastukseltakin oli tullut postia. Asiallista asiaa, mutta sittenkin sydän hypähti, kun näin lähettäjän nimen. Ei tätä viehtymystä taideta järkipuheella tappaa. Yritetty kyllä on.

Töiden lomassa luin höperöä ponikirjaa ja nautin. Se oli juuri sellainen kirja, jossa ponitytön äiti on alan asiantuntija, niillä on oma talli ja koko perhe ymmärtää ratsastuksen päälle. Lapsena olin niille kirjatytöille kateellinen; nyt kateudesta ei ole jäljellä muuta kuin nostalginen tyytyväisyys.

***

Ja mikä tästä merkinnästä loistaa poissaolollaan? Tänään on isänpäivä. Se onkin parasta unohtaa.

Sinkkuna on lysti olla

Luin eilen Me Naisista jutun kolmikymppisestä Jutasta, joka oli ihan minä. Lähtenyt vapaaehtoisesti pitkästä suhteesta ja ehtinyt olla yksin jo jonkin aikaa. Kokenut samoja yksinäisyyden, pelon ja avuttomuuden tunteita kuin minä.

Mutta yksi olennainen ero meissä oli. Jutalla oli ollut netissä vientiä. Mulla ei.

No joo, joka tapauksessa oli jotenkin lohdullista nähdä, että muillakin voi olla samoja erokipuiluja, vaikka olisivat itse tehneet päätöksen lähtemisestä. Loppujen lopuksi minäkin olen kuitenkin tyytyväinen ratkaisuuni, vaikka välillä kaduttaakin. Suhteen vaalimisohjeista huolimatta en jaksa uskoa, että väljähtyneessä avoliitossa kannattaa roikkua väkisin. Siitä ei synny kuin katkeroituneita keski-ikäisiä akkoja/ukkoja, jotka iskevät työkavereitaan firman pikkujouluissa.

Mitä moraalia se muka on, että kiduttaa itseään ja puolisoaan a) lasten hyvinvoinnin (ei auttanut, nimim. avioerolapsi) tai b) pelkän periaatteen vuoksi?

Ei silti, sitä en kiellä, että pitkän suhteen luottamuksellista ja vapaata ilmapiiriä ei rakenneta hetkessä. Kukasta kukkaan hyppiminen ei tee onnelliseksi.

Ensimmäistä kertaa

Suuri päivä. Vanha päiväkirjanisti hulmuaa valtoimenaan verkossa. Luultavasti tätä ei kukaan koskaan lue. Mutta se on siellä. Olemassa.

Ajatukset ovat tänään pyörineet Ihastuksessa (niin kuin usein). Siitä tyypistä on tullut mulle pakkomielle. En pysty keskittymään töihini (vaikka niitä riittäisi) enkä mihinkään muuhunkaan. Ja kuitenkin koko mies on mulle täysin väärä: liian vanha, liian huoleton, liian toisenlainen maultaan - kaikissa suhteissa.

Valitettavasti mä en vain voi välttyä näkemästä sitä jatkuvasti, ja niinpä tämä hölmö tunne varmaan pysyy hengissä, kunnes tapahtuu jotain radikaalia: vaihdan työpaikkaa, löydän Miehen, tulen uskoon.

Muuten oli niin harmaa päivä, että tuskin olen herännyt vieläkään. Toimittelin askareita autopilottimoodissa: kävin kaupassa, pesin kissanlaatikon, tein korjauksia käsikseen. Uusi Allora-punaviini maistui hyvältä, mutta viimeaikainen alkoholinkulutuskäyrän eksponentiaalisen nousujohteinen ura hiukan huolestuttaa.