Säälittävää teiniangstia

Olin eilen illalla eräässä suhdetoimintatilaisuudessa. Ihastuskin oli siellä. (Joo, taisinpa mainita etukäteenkin. Kyseinen tapaus oli viikkoni ehdoton kohokohta. Mitä, säälittävääkö?)

Päädyimme sitten yksille ja vielä yksille, kunnes ei enää löytynyt yhtään auki olevaa baaria. Sitten oli pakko lähteä kotiin. Mielessä kävi, olisiko pitänyt pyytää se vielä yömyssylle, mutta en sitten kuitenkaan kehdannut.

Keskustelukin oli koko ajan katkonaista. Jotenkin mulla on aina sellainen olo, että me molemmat viihdytään ja halutaan istua iltaa toistemme seurassa, mutta kumpikaan ei sitten kuitenkaan keksi mitään fiksua sanottavaa. Jännittääkö meitä vai ollaanko me vain oikeasti tylsiä ihmisiä?

Töistä voi tietysti aina puhua, ja puhuttiinkin. Loppuillasta Ihastus alkoi myös avautua vähän yksityiselämästään. Mistä minä tietysti riehaannuin ja aloin tilittää omaa entistä suhdettani. Saisipa nekin sanat takaisin. Kuka sellaisia katkeria purkauksia jaksaa kuunnella.

Lähtöhalauksen jälkeen kävelin yksin kotiin, katselin itseäni peilistä ja ajattelin, että en vain yksinkertaisesti ole riittävän haluttava. Jos olisin joku hyvännäköinen blondi, ehkä se menisi mun kanssa sänkyyn, välitti tai ei?

Mitäköhän se olisi sanonut, jos olisin kertonut, että näin edellisenä yönä unta seksistä sen kanssa? Ei tosin ehkä olisi kannattanut paljastaa, että uni päättyi pettymykseen, koska sillä oli niin pieni.

Entä mitäköhän siitäkin unesta pitäisi päätellä. Että olin jo ennakolta varautunut siihen, että tästäkin illasta tulee pettymys enkä saa sitä, mitä niin kipeästi ja todesti halajan? Vai lieneekö ollut muistuma eräästä toisesta naimisissa olleesta miehestä, jonka kanssa erehdyin sänkyyn ja joka tuntui sisällä lähinnä prinssinakilta. Jumalallinen rangaistus aviorikoksesta, kai.

***

Tiedän - tämä on totaalisen säälittävää platonista teiniangstia. Luulisi, että tämän ikäisellä ihmisellä olisi todellisempiakin hoitoja murehdittavanaan.