Vaalipäivä

Halonen ilmeisesti voitti. Hyvä.
Tämän päivän 15 sivua tuntuvat loputtomilta. Ja vielä olisi viimeisteltävä lausuntokin.
Sitten odottaa pitkä ja raskas viikko.

Koska elämästä tuli tätä ilotonta tympeää raahautumista päivästä toiseen? Mitä tapahtui elämänhalulle, näkemisen ja kokemisen innolle?

Villiä vilskettä, helinää helskettä

Koko viikon aikana en ole ehtinyt blogata kertaakaan. Yhtenä iltana olin töiden jälkeen yksinkertaisesti niin väsynyt, etten kyennyt aukaisemaan konetta enää kotona. Kaikkina muina iltoina olikin sitten muuta ohjelmaa.

1. Maanantaina pace-peissasin taas niin ahtaassa salissa, että happi oli vähällä loppua ja kuolema tulla.
2. Tiistaina ratsastin samaa raskasta ruunaa kuin pari viikkoa sitten, tosin huomattavasti huonommalla menestyksellä. Ehkä maanantaisen pacen, ehkä alkavan flunssan takia en yksinkertaisesti jaksanut, sen kuin vain istua kökötin selässä. Seuraukset ovat helposti arvattavat. Parista railakkaasta pukista huolimatta en kuitenkaan tipahtanut, ei myöskään tätiratsastajakollega, joka kadotti jalustimet, ohjat ja hevosen hallinnan mutta onnistui kuin ihmeen kaupalla pysymään selässä hurjassa menossa.
3. Keskiviikkona näin nettideitin numero 2. Tämä tapaus innosti minua enemmän kuin edellinen, mutta valitettavasti tunne ei tainnut olla molemminpuolinen. Kahvihetki päättyi lyhyeen.
4. Torstaina luovutin auton pikkuveljelle lainaan ja kävin taas pacessa. Saunoin taloyhtiön saunassa yliaikaa ja nautin uusimmasta H&R-lehdestä.
   
5. Perjantaina oli se ilta, kun en sitten enää jaksanut yhtään mitään. Makasin sohvalla ja luin Kustantamon uusinta esilukutoimeksiantoa, joka onneksi osoittautui erittäin viihdyttäväksi. Nytkin mieltä polttelee, haluaisin päästä jatkamaan lukemista ja nähdä, miten Gracen lopulta käy. (Sitä ennen on kuitenkin pakko kääntää vielä pari sivua.)

Nettideittailu kyllästyttää tällä hetkellä kovasti. Ehkä se on ajatuksenakin mahdoton: jollen tiedä, mitä haluan, miten voisin sen valita?

Viikon muuten laihanpuoleiseen plussasarakkeeseen laskettakoon se, että edellissunnuntain innokas työnhaku tuotti tulosta ja olen keskiviikkona menossa haastatteluun. Työpaikka olisi paljon lähempänä kuin nykyinen ja sitä paitsi pääsisin vihdoinkin pois herra I:n vaikutuspiiristä. Seuraajakin on jo melkein perehdytetty - mikäs mun olisi lähtiessä.

Raportti ihmissuhdeviidakon syövereistä

Treffeillä nettideitin kanssa.

Saldo:

• Kaksi lasia punaviiniä (etelä-afrikkalaista ja chileläistä, ihan ok molemmat)

• Hieno näköala talviseen pakkas-Helsinkiin
  

• Runsaasti uutta tietoa epidemiologisesta tutkimuksesta ja amerikkalaisesta yhteiskunnasta
  

• Hajanaisia havaintoja deitin ulkoisesta olemuksesta:
• kaljuuntuu (voi ei)
• pieni suu, vähän kuin hämmästyneellä Homer Simpsonilla
• ei pitkä eikä kovin hoikka (toisaalta: siitä lajista onkin huonoja kokemuksia)

• Hajanaisia havaintoja deitin sisäisestä maailmasta:
• puhuu enemmän kuin kuuntelee
• ärsyttävä tapa huokailla kyllästyneen kuuloisesti aina kun minä sanon jotain
• kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista: hyvä
• epäilemättä omalla alallaan pätevä
• älykkään tuntuinen mutta pedantti, vähän kuiva
  
• vaikutti varsin innostuneelta Gingerin vaatimattomasta persoonasta

Jäikö kokemus plussan puolelle? Ehkä juuri ja juuri.
Otanko vielä yhteyttä? En tiedä, täytyy miettiä.
Voisinko rakastua? Vaikea kuvitella, mutta ken tietää.

Vaalipäivä

Tänään pääsin yhdessä neljän miljoonan muun suomalaisen kanssa täyttämään kansalaisvelvollisuuttani. Ensimmäistä kertaa moneen vaalivuoteen en ollut itse vaalilautakunnassa vaan kävin kunniallisen kansalaisen tavoin äänestämässä vaalipäivänä lähikoululla. Niin oli nostalgista, että melkein tuli tippa linssiin.

Itse päätöksestä sen verran, että täysin vastoin tapojani annoin erään ystävän perustelujen vaikuttaa ja vaihdoin ehdokasta viime hetkessä. Käytännön merkitystä asialla tuskin on, koska voittaja on kai melko selvä, tuli toista kierrosta tai ei. Mutta noudatinpa nyt sitten kuitenkin sitä periaatetta, että ilmaisen todellisen kantani enkä taktikoi.

Kissa makaa tuossa vieressä työpöytälamppu-auringon paisteessa. Niin kovasti näkyy paahtavan, että tassu on täytynyt laittaa silmien eteen suojaksi. Mitäs me Rivieran neitokaiset...

Tammitouhuja

Olin maanantaina pacessa ja vedin itseni niin piippuun, että ensimmäistä kertaa elämässäni olin vähällä pyörtyä kesken tunnin. Silmissä musteni jo. Osansa asiaan saattoi tosin olla silläkin, että olin syönyt poikkeuksellisen huonosti. Silti pystyin kokoamaan itseni ja jatkamaan loppuun saakka, vaikka sitten melkein pelkällä tahdonvoimalla.

Eilen oli sitten normaaliin tiistaitapaan vuorossa ratsitunti. Menin pitkästä aikaa ns. kuntosalihevosella: raamikkaalla ruunalla, jota sai tosissaan puristaa eteenpäin, jotta ohjaan syntyi painetta ja hevonen haki nätisti alaspäin. Kunto loppui jo puolessavälissä tuntia.

Tästä johduin ajattelemaan kummallista paradoksia: kaikissa kalori- ja kulutustaulukoissa ratsastus arvioidaan lähinnä kevyen kävelyn vertaiseksi, mutta oma kokemukseni sanoo aivan toista. Sekä staattisen lihastyön että aerobisen kunnon osalta sileä tunti raskaanpuoleisella hevosella tuntuu vastaavan vähintään puolen tunnin juoksulenkkiä. Silkkaa harhaako?

Voi tosin olla, että se johtuu keskittymisestä. Ratsitunnilla kuluu energiaa myös aivoissa. :)

***

Töissä oli tänään taas perehdytyspäivä. Olenko epäreilu, kun olen yhä selvemmin sitä mieltä, ettei tehtävien vaihto puolessavälissä kevättä voi onnistua millään? Opastus on edennyt tuskin alkutekijöitä pidemmälle, eikä oppija osaa minusta oikein mitään. Silti kohta pitäisi jo kyetä itsenäiseen vastuunottoon.
Voi tietysti olla niinkin, että olen itse vain vallanhimoinen sika, joka ei pysty luopumaan saavutetusta asemastaan.

Positiiviselle puolelle kuitenkin luettakoon, että olen viime päivinä onnistunut suhtautumaan Herra Ihastukseen varsin luontevasti (lue: välinpitämättömästi). Olisiko tämä onneton rakkaus vihdoin viimein menossa ohitse? Pitäisikö hullunrohkea uudenvuodenlupaukseni sittenkin?

Krapulasunnuntai

Eilen kävi hassusti. Join liikaa. Tälle kontrollifriikille sitä ei ole sattunut naismuistiin. Pahinta on, että ilman laatuviinien liiallista tissuttelua olisi voinut olla oikeasti hauskaa: olin hyvien ystävien kanssa syömässä hyvässä ravintolassa ja sen jälkeen rennossa olutbaarissa.

Tänä aamuna ei auttanut muu kuin kerätä itseinhoisen minänsä rippeet sängynpohjalta ja lähteä ulos reippailemaan ja päänsärkyä karkottamaan. Aurinko paistoi kuin elokuvissa ja Hietaniemen ranta oli täynnä kanssakävelijöitä. Piristyin hiljalleen ja kotiin päästyäni kykenin jonkinlaiseen työskentelyynkin. Parempi onkin, sillä work-in-progressin deadlineen on enää seitsemän viikkoa, ja raakakäännettävääkin on vielä yli 100 sivua jäljellä. Pikku paineita alkaa olla, etenkin kun päiväduunissakin pitää taas kiirettä ja haasteita riittää. Ei olisi paljon varaa lojua krapulassa sohvannurkassa.

Onneksi on sentään sunnuntai ja telkkarista tulee nostalgiapäihteiden klassikko, Miss Marple. Ja siivoaminenhan ei ole pakollista, eiks niin?

Venuksen herääminen

Olin eilen mummoni luona sukukutsuilla. Olin odottanut hyvää ruokaa ja miellyttävää, laiskaa, latteata keskustelua. Jouduinkin yllättäen ristikuulusteluun.
"Mitä sulle kuuluu?"
"Miten olet voinut?"
"Meneekö töissä hyvin?"
"Olipa hauska nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia."

Joo, tosi hauska. Joskaan yksityisasioiden selostaminen suvulle puoli vuotta yllätyseron jälkeen ei oikein vastaa mun käsitystä hauskuudesta.

Illalla lohdutin itseäni menemällä elokuviin. Olin aikeissa käydä katsomassa kehutun Tyttö sinä olet tähti -elokuvan, mutta jo toista kertaa jouduin luopumaan ajatuksesta, koska raina oli myyty loppuun puoli tuntia ennen alkamisaikaa. (Mitä iloa on leffateatterin vieressä asumisesta, jos joka tapauksessa joutuu raahautumaan lipunostoon tuntia ennen elokuvan alkua??)

Jouduin sitten tyytymään toiseen kotimaiseen romanttiseen komediaan eli FC Venukseen.
Osa näyttelijöistä oli ok, mutta jotenkin tarinan niin sanottu opetus jäi kaivelemaan sisäistä feministiäni. Hommahan menee suunnilleen näin (älä lue tätä, jos haluat välttyä juonipaljastuksilta):

1. Nuorena tyttönä fudista pelannut Anna huomaa seurustelevansa futishullun ja samalla puolen jalkapallojoukkueen kanssa.
2. Anna ehdottaa joukkueelle vedonlyöntiä: jos miesten FC Heman häviää Annan ja muiden futisvaimojen muodostamalle FC Venukselle, miehet suostuvat luopumaan jalkapallosta lopullisesti.
3. Harjoitteluun Anna ja FC Venus saavat avukseen Annan valmentajalegenda-isän ja ammattilaispelaaja-ystävättären.
4. Välissä normaalia sotkua: ammattilaisystävä ei voikaan pelata, valmentajaisän ja tyttären huonot välit aiheuttavat skismaa jne.
5. Lopulta pelataan Suuri Peli, joka päättyy tasapeliin.

Sen jälkeen kaikki onkin yhtäkkiä silkkaa onnea ja iloa. Jalkapalloharrastuksesta on vedon myötä tullut perheiden yhteinen harrastus, ja filkan loppukuvissa kaikki katsovat yhdessä Saksan MM-kisoja, miehet ja vaimot yhtä innoissaan.

Miten siinä niin kävi? Mitä tapahtui "elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin jalkapallo" -asenteelle? Miksi onnellisen loppuratkaisun piti mennä juuri niin päin, että kaljamahaiset ukot saivat pitää pelinsä ja naiset tulivat mukaan eikä päinvastoin? Miksei pariskunnille olisi voinut kehittää jotain muuta yhteistä harrastusta? Onnellisen parisuhteen salaisuus on siis, että vaimo ottaa miehensä harrastuksen omakseen eikä enää nalkuta poissaoloista, niinkö?

Ei ihme, että juonikuvio on kuulemma myyty Saksaan saakka.

Koulun penkillä

Töissä on odotettavissa muutoksia kevätkaudella: siirryn eri asiakkaan projekteihin, ja sitä ennen pitäisi perehdyttää seuraaja nykyisiin hommiini.

Opettaminen (lue: äänessä oleminen) on hauskaa mutta saa toisaalta aikaan jatkuvan riittämättömyyden tunteen. Vaikka miten selittäisi, omaa osaamistaan ja vuosien aikana kertynyttä kokemusta ei pysty kaatamaan toisen päähän (tai edes siirtämään Bluetooth-yhteydellä, niin kuin muuan kollega lohkaisi). On pakko tyytyä siihen, että uuden tekijän jälki on aluksi heikompaa ja että samoja asioita saa tankata kerran toisensa jälkeen. Samalla joutuu tolkuttamaan itselleen, että toiselle on annettava aikaa oppia, että mitään ei tapahdu yhdessä päivässä, että jokaisella on oikeus myös erehtyä ja tehdä virheitä. Tolkuttamisesta huolimatta saan itseni usein kiinni kärsimättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta.

Ketä siis oikeastaan varsinaisesti kasvatan ja opetan, oppilastani - vai itseäni?

Opettelemista on myös omassa noviisina olossani. Pitkästä aikaa joudun rämpimään uudenlaisen prosessin ja uusien työkalujen suossa, etenemään yrityksen ja erehdyksen kautta ja myöntämään joka päivä oman riittämättömyyteni.

Epäilemättä kasvan kevään aikana ihmisenä ja ammattilaisena. Mutta jaksanko loppuun saakka? Jo etukäteen suren myös sitä, että joudun luopumaan vanhoista tutuista yhteyshenkilöistä, vanhoista tutuista tuotteista, vanhasta tutusta terminologiasta. Ja vanhasta tutusta herra I:stä, jonka kanssa tuskin enää pääsen tekemään yhtä tiivistä yhteistyötä.

Itsepä olen pääni tähän pistänyt - ja katunut jo ennen varsinaisen koitoksen alkamista.

Uusi alku

Uuden vuoden kunniaksi uusi ulkoasu.
Ja sitten taas töihin...