Koulun penkillä

Töissä on odotettavissa muutoksia kevätkaudella: siirryn eri asiakkaan projekteihin, ja sitä ennen pitäisi perehdyttää seuraaja nykyisiin hommiini.

Opettaminen (lue: äänessä oleminen) on hauskaa mutta saa toisaalta aikaan jatkuvan riittämättömyyden tunteen. Vaikka miten selittäisi, omaa osaamistaan ja vuosien aikana kertynyttä kokemusta ei pysty kaatamaan toisen päähän (tai edes siirtämään Bluetooth-yhteydellä, niin kuin muuan kollega lohkaisi). On pakko tyytyä siihen, että uuden tekijän jälki on aluksi heikompaa ja että samoja asioita saa tankata kerran toisensa jälkeen. Samalla joutuu tolkuttamaan itselleen, että toiselle on annettava aikaa oppia, että mitään ei tapahdu yhdessä päivässä, että jokaisella on oikeus myös erehtyä ja tehdä virheitä. Tolkuttamisesta huolimatta saan itseni usein kiinni kärsimättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta.

Ketä siis oikeastaan varsinaisesti kasvatan ja opetan, oppilastani - vai itseäni?

Opettelemista on myös omassa noviisina olossani. Pitkästä aikaa joudun rämpimään uudenlaisen prosessin ja uusien työkalujen suossa, etenemään yrityksen ja erehdyksen kautta ja myöntämään joka päivä oman riittämättömyyteni.

Epäilemättä kasvan kevään aikana ihmisenä ja ammattilaisena. Mutta jaksanko loppuun saakka? Jo etukäteen suren myös sitä, että joudun luopumaan vanhoista tutuista yhteyshenkilöistä, vanhoista tutuista tuotteista, vanhasta tutusta terminologiasta. Ja vanhasta tutusta herra I:stä, jonka kanssa tuskin enää pääsen tekemään yhtä tiivistä yhteistyötä.

Itsepä olen pääni tähän pistänyt - ja katunut jo ennen varsinaisen koitoksen alkamista.