Tammitouhuja

Olin maanantaina pacessa ja vedin itseni niin piippuun, että ensimmäistä kertaa elämässäni olin vähällä pyörtyä kesken tunnin. Silmissä musteni jo. Osansa asiaan saattoi tosin olla silläkin, että olin syönyt poikkeuksellisen huonosti. Silti pystyin kokoamaan itseni ja jatkamaan loppuun saakka, vaikka sitten melkein pelkällä tahdonvoimalla.

Eilen oli sitten normaaliin tiistaitapaan vuorossa ratsitunti. Menin pitkästä aikaa ns. kuntosalihevosella: raamikkaalla ruunalla, jota sai tosissaan puristaa eteenpäin, jotta ohjaan syntyi painetta ja hevonen haki nätisti alaspäin. Kunto loppui jo puolessavälissä tuntia.

Tästä johduin ajattelemaan kummallista paradoksia: kaikissa kalori- ja kulutustaulukoissa ratsastus arvioidaan lähinnä kevyen kävelyn vertaiseksi, mutta oma kokemukseni sanoo aivan toista. Sekä staattisen lihastyön että aerobisen kunnon osalta sileä tunti raskaanpuoleisella hevosella tuntuu vastaavan vähintään puolen tunnin juoksulenkkiä. Silkkaa harhaako?

Voi tosin olla, että se johtuu keskittymisestä. Ratsitunnilla kuluu energiaa myös aivoissa. :)

***

Töissä oli tänään taas perehdytyspäivä. Olenko epäreilu, kun olen yhä selvemmin sitä mieltä, ettei tehtävien vaihto puolessavälissä kevättä voi onnistua millään? Opastus on edennyt tuskin alkutekijöitä pidemmälle, eikä oppija osaa minusta oikein mitään. Silti kohta pitäisi jo kyetä itsenäiseen vastuunottoon.
Voi tietysti olla niinkin, että olen itse vain vallanhimoinen sika, joka ei pysty luopumaan saavutetusta asemastaan.

Positiiviselle puolelle kuitenkin luettakoon, että olen viime päivinä onnistunut suhtautumaan Herra Ihastukseen varsin luontevasti (lue: välinpitämättömästi). Olisiko tämä onneton rakkaus vihdoin viimein menossa ohitse? Pitäisikö hullunrohkea uudenvuodenlupaukseni sittenkin?