Analysointia

Nettideitit on suorastaan pommittaneet mua viime päivinä, ja kyllä mä niiden kanssa kiltisti meilailenkin. Saatan jopa treffata niistä yhden ensi viikolla.

Mutta mikä saa mun sydämen läpättämään ja kämmenpohjat hikoamaan? Se kun Ihastus ilmoittaa tulevansa lounaalle yhdessä mun ja noin kymmenen muun työkaverin kanssa. Lounaalle!
Mä en pysty katsomaan sitä silmiin. Lusikat ja lautaset putoilee käsistä. Mä en pysty istumaan sen viereen. En saa sanaa suustani.

Ja nyt analysointia:

i. Olen epärehellinen valesinkku, kun haen uutta seuraa vaikka tosiasiassa se ei kiinnosta mua pätkääkään. Toisaalta oman hyvinvoinnin takia mun on pakko ennemmin tai myöhemmin saada muuta ajateltavaa kuin armas kollegani; tämä haaveilu ei ole hyväksi mielenterveydelle.

ii. Haaveiden itsepintaisuus osoittaa, että sisimmässäni olen pelkkä isähahmoa etsivä epäkypsä pikkutyttö. Mä nimenomaan haluan (puolittain tiedostamattani) suhteen, jolla ei ole mitään todellisia kehittymisen mahdollisuuksia, joka jää hymyjen ja halausten ja lievän sähköpostiflirtin tasolle. Tämä on jonkinlaista paluuta varhaisnuoruuden tunnemaailmaan.

iii. Koko niin sanotun romanssin taustalla onkin epäilemättä vaikea isäsuhteeni, joka on vuosien saatossa muuttunut kitkaisesta liki olemattomaksi. Haen vanhemmista miehistä sitä syliturvaa ja hellää rakkautta, jota en isältä koskaan saanut.

Mikä Oli Todistettava.

(Ja sittenkin hymy nousee huulille heti, kun ajattelen, mitä I. mulle tänäänkin kirjoitti. Vaikkei se edes ollut mitään. Ja vaikka tää on kaikki ihan tyhmää.
Se ei halua päästää irti, ei halua luopua meidän yhteisistä projekteista. Me tullaan hyvin toimeen.)