Vahvempi kuin koskaan (you wish)

Joulunajan nettipimento on ohi. Niin myös ensimmäinen työviikko joulun jälkeen. Olen valahtanut takaisin normaaliin rytmiin, linjojen vahtimiseen, kieltäymykseen, ankaraan raadantaan niin kotona kuin työpaikalla.

Hra I:llä oli tänään taas vaihteeksi ystävällinen päivänsä. Toivotti mulle oikein onnellista uutta vuotta. Yksityisesti.
Mutta minäpä olen tehnyt seuraavat uudenvuodenlupaukset, jo etuajassa:

1. Tänä vuonna en enää roiku kiinni miehissä, jotka eivät välitä oikeasti (koskee sekä hra I:tä että hra Exää).
2. Tänä vuonna deittailen ahkerasti uusia tuttavuuksia ja pidän pään pystyssä, vaikka tulisi tupaan mitä lunta ja nuoskaa.
3. Tänä vuonna uskon itseeni ja raivaan tietä eteenpäin kivisellä urapolulla. Kevääksi onkin tiedossa runsaasti haasteita.
4. Tänä vuonna kehitän itseäni lukemalla hyviä kirjoja ja katsomalla hyviä elokuvia. En tuhlaa aikaani tylsistyttävään viihdemössöön (alas Subtv).
   
5. Tänä vuonna minä olen itsenäinen, onnellinen nainen, joka elää omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Lapsellinen tyttökirjaromantiikka ja menneiden märehtiminen ovat tästä lähin taakse jäänyttä elämää.

Sitten kun vielä saisi pidettyä lupauksensa. Edes tammikuun ajan. Listalta puuttuu lupaus kävellä joka päivä töihin, koska rikoin sen jo.

Taas köyhä

Päiväduunifirma jakoi ylimääräiset osingot. Se oli kahden päivän ilo: tänään tuli YEL-maksun maksukuitti. Ylimääräinen raha ei edes riittänyt maksuun, puolet piti vielä laittaa muutenkin laihtuneelta tililtä.

Tässä sitä taas ollaan, köyhänä kuin kirkonrotta. Miten se on mahdollista, kun teen käytännössä kahta työtä päällekkäin enkä lepää koskaan?

Välillä olo on kuin pyörässään juoksevalla hamsterilla. Jalat mennä kipittää lujempaa ja lujempaa, mutta mihinkään ei pääse. Kaikki menee mikä tulee.

No, voisin tietysti tehdä erilaisia valintoja elämässäni. Voisin muuttaa kauemmaksi keskustasta. Voisin luopua autosta. Voisin luopua vuosittaisesta kaupunkilomasta. Voisin luopua ratsastuksesta.
Mutta miten voi olla mahdollista, että yksin asuva aikuinen, jolla on keskimääräistä paremmat tulot, ei pysty pitämään yllä edes tällaista, loppujen lopuksi verrattain vaatimatonta elintasoa horjumatta koko ajan vararikon partaalla?

Tyttöjen ilta ja iltapäivä

Kaveri soitti eilen illalla kuuden maissa ja kutsui käymään ex tempore -periaatteella. Pari muutakin vanhaa tuttua oli kuulemma tulossa. No mikäs siinä sitten: hylkäsin kerettiläisen suunnitelmani viettää koko tummansinisen joulukuun illan telkkarin ääressä, kohensin kiireesti ulkonäköäni sen verran, että kehtasin näyttäytyä vanhoille ystäville ja lähdin ulos tuulta ja pakkasta uhmaten.

Oli miellyttävän rento ilta. Vanhojen ystävien kanssa voi puhua vapaammin kuin edes blogissaan, eikä mitään selittelyjä tarvita. Kaikki tietää kaiken toistensa asioista muutenkin.

Tänään ne soittavat Radio Helsingissä sunnuntai-iltapäivään sopivaa vanhaa jazzia ja 50-luvun pehmoiskelmiä, kissaneiti kuorsaa äänekkäästi sohvalla ja minä nautin sanojen asettelusta peräkkäin, lauseiden sorvaamisesta. Ulkona paukkuva pakkanen kirkastaa talvipäivän värit.

Miten mahtavaa arki välillä onkaan.

Hyvä päivä

Marinadin kommentti edelliseen merkintään sai tajuamaan, miten synkkä olen viime aikoina ollut. Yhtä pitkää talven nitistämää vetistä kaurapuuroa koko elämä; loputonta uupumusta päivästä päivään, yöstä yöhön.
Mutta toivoa on. Tämäkin päivä alkoi kovin huonosti mutta parani koko ajan loppua kohden.

Päiväni murmelina

1. Nukuin aamulla pommiin ja sain yhtäkkiä hampaita pestessäni päähäni, että minun olisi pitänyt juuri siihen aikaan olla asiakaspalaverissa. (Onneksi luulo osoittautui vääräksi. Nolasin kuitenkin itseni soittamalla asiakkaalle ja tarkistamalla.)
   
2. Töissä oli tarjolla vain loputtomia tylsiä sanaluetteloita. Huokailin ja käänsin, käänsin ja huokailin.
3. Ihmiset olivat silti epätavallisen ystävällisiä: sain kehuja taholta jos toiseltakin. Pehmenin vähitellen ja aloin havahtua jähmeästä horroksestani.
   
4. Kotiin tullessani olin jo aika hyvällä tuulella ja palkitsin itseni Ehon luumuhyveleivoksella: nam!
   
5. Sitten luin pari lukua Jane Austenin Emmaa ja nauroin ääneen.
6. Illalla kävin Temppeliaukion kirkossa laulamassa Kauneimpia joululauluja. Herkistyin enkä pystynyt laulamaan kunnolla, kun kurkussa tuntui outo pala. Kynttilät loistivat kauniisti kallioseinällä, ja ensimmäistä kertaa tänä vuonna oikea joulumieli heräsi rinnassani. Sydämeeni joulun tein.
7. Kotiin tultuani ihailin neiti Sulokasta ja Sievää, joka kehräsi pitkästä päivästä lämmenneenä sylissäni niin että tärisi.

Synkkää ja pimeää

Harmaa päivä. En ole tehnyt muuta kuin istunut sisällä ja pitänyt ikävää. Pakolliset sivut olen toki joutunut suoltamaan. Lisäksi yritin puolisydämisesti herätellä joulutunnelmaa kuuntelemalla Toivontuottajien jouluradiota ja sytyttämällä kolmannen adventtikynttilän.

Mutta istuessani yksin nepalilaisen kortteliravintolan nurkkapöydässä ja kuunnellessani viereen istuneiden opiskelijoiden juttuja tunsin itseni tosi yksinäiseksi. Niin kuin eilen illallakin, teatteriravintolassa kahden työkaverin kanssa. Olisiko sittenkin pitänyt jäädä roikkumaan haalenneeseen ihmissuhteeseen - jotta ei olisi näin loputtoman, sietämättömän yksin?

Tosin heti ajateltuani tuon ajatuksen muistin, miten loputtoman, sietämättömän yksinäiseksi tunsin itseni siinä parisuhteessakin. Nyt saan sentään rypeä itsesäälissäni kaikessa rauhassa, viettää koti-iltaa viinipullon seurassa ja katsoa dvd:ltä nyyhkyleffaa.

Itkettää

Itkettää. En lähtenyt firman juhlien jatkoille hra I:n kanssa, eikä se edes yrittänyt suostutella mukaan. Olisi nyt edes näön vuoksi huomauttanut, että harmi jos et tule.

Se ei enää välitä. Se on päättänyt valita vaimonsa ja tunkkaisen kotielämänsä. Lähti mieluummin oluelle it-päällikön kuin mun kanssa.


Tulin sitten nolattuna kotiin. Kissa karkasi porttikäytävään ja eteisestä oli palanut lamppu.
Marssin vessaan ja tuijotin itseäni armottomassa meikkausvalossa: miksi en kelpaa? Mikä tuossa peilikuvassa on niin kamalaa, niin luotaantyöntävää, ettei pieni flirttikään enää houkuta? Varsinkin kun se ei itsekään ole mikään kovin kummallinen komistus. Parta oli tänäänkin ajamatta ja vatsakumpu kasvanut.

Lopulta kyllästyin ja katsoin koosteen eilisistä Linnan juhlista, kun jäivät ratsitunnin takia näkemättä. Luin romanttista roskaa ja itkin valtoimenaan.

***

Mutta minähän en ole yhden miehen vaivainen. Mulla on työni, harrastukseni, oma elämäni.
Ensi viikolla lähden IRL-treffeille nettideitin kanssa.

***

Mutta kun sattuu niin.

Suomi 88 vee

Itsenäisyyspäivä. Ärsyynnyin heti aamusta, kun itsenäisyyden juhlinta maan päälehdessä oli taas pelkkää lotta- ja sotaveteraanikulttuuria. En minä ainakaan samaistu suomalaisuuteen, joka perustuu yksinomaan Stalinin armeijan torjumiseen yli-inhimillisellä rohkeudella ja tämän saavutuksen ihannointiin yli 60 vuotta myöhemmin. Ylipäänsä tällainen suljetun kerhon juhlinta saa ajattelemaan grouchomarxilaisittain, että tähän klubiin minä en ainakaan halua kuulua.

Panin jo eilen merkille, että siinä missä esimerkiksi television Kulttuuriuutiset näytti 10 minuutin jutun Tuntematon sotilas -elokuvan 50-vuotispäivistä, Monika Fagerholmin saamaa August-palkintoa ei edes mainittu (!). Tämän päivän Hesarissakin se oli kuitattu yhden palstan pikku-uutisella. Ja mikä olisi paremmin sopinut itsenäisyyspäivän lehteen kuin se, että suomalainen voittaa naapurimaan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon? Onko tosiaan niin, että suomalaisuus perustuu joidenkuiden mukaan äidinkieleen ja junttiuteen eikä tyylikästä kansainvälistä tekstiä suoltava suomenruotsalainen voi olla "oikeasti" suomalainen?

Ärsyynnyin myös tutkimuksesta, jonka mukaan puolet suomalaisista on sitä mieltä, että ulkomaalaisia on jo Suomessa riittävästi. Mikä sisäänpäinlämpiävä paikka tämä maa onkaan. Jotenkin toivottoman pieni ja välillä niin säälittävän rehvakas.

Poliittisten mielenilmaisujen sarjassa todettakoon vielä, että Perttu on minusta epäkypsä hölöttäjä, joka ei koko kolmen kuukauden aikana onnistunut sanomaan mitään oikeasti hauskaa.

***

Ihastus ignoreerasi mut eilen niin totaalisesti, että aloin jo ihmetellä, piileeko tässä enemmän kuin minä tiedän. Miten yhden viikon lämmin leikinlasku voi niin äkisti vaihtua viileän arvioivaksi katseeksi ja puhumattomuudeksi?