Elokuviin

Tänään taas elokuviin Virkamiehen kanssa. En ymmärrä ollenkaan, miksi soitin ja sovin treffit. Koko viikonlopun on vatsaa kiristänyt jännityksestä - tiedän, että en oikeasti halua mennä.

No, onneksi kyseessä on leffa, niin että ei tarvitse puhua mitään. Ja sen jälkeen on jo niin myöhäistä, että voin syyttää edessä olevaa työpäivää ja lähteä suoraa tietä kotiin.

Torstainen Opettaja on pyörinyt mielessäni myös. Huomattavasti myönteisemmällä etumerkillä varustettuna. Niillä treffeillä taisivat ne kuuluisat kemiat vihdoinkin kohdata, vaikka lopullisesti sen varmaan näkee vasta seuraavalla kerralla. Olihan Virkamieskin minusta hauskaa seuraa ensimmäisellä kerralla. Syynä saattoi tosin olla enimmäkseen se, mistä jo aiemmassa postauksessa huomautin: se ihastui niin silmin nähden minuun, että sydän suli jo pelkästään sen takia. Yksi ihmisen perustarpeita lienee hyväksytyksi tulemisen tunne.

Sitäkään tosin ei ole reilua kalastella väärin perustein eli väittämällä olevansa itse ihastunut, vaikka ei ole. Kyllä tämän on nyt loputtava tähän. Tai ainakin pian.

Deittien deitti

Ihana mies. Puhelias, hauska, omalla tavallaan miellyttävän näköinen. Älykäs. Aktiivinen.

Puhuttiin kaikesta mahdollisesta. Kaksi tuntia kului kuin siivillä.

Tuntuu hyvältä.

(Ja nimi alkaa J:llä...)

Treffeillä

Jälleen treffeillä J:n kanssa. Juttu luisti jälleen, mutta surullinen tosiasia on kyllä, ettei mies mikään varsinainen komistus ole. Toisaalta: enpä ole minäkään maailmanluokan kaunotar.

Silti jotenkin tympeä maku suussa nyt. Sovin toiset treffit opettajan kanssa torstaiksi. Jos ei pelaa ei voi voittaa.

Ja tällä kertaa en syöksy suhteeseen niin sokeasti kuin edellisellä kerralla. Harkitsen tarkkaan. Ei ole enää aikaa tehdä virheitä.

Soitti kuin soittikin

Viimesunnuntainen deitti soitti kuin soittikin. Olin jo luopunut toivosta - se lupasi "soitella viikolla", ja perjantai ei ole mitään viikkoa, niin kuin jokainen tietää.
Mutta sitten se pirautti kumminkin (miksi "pirauttaa" kuulostaa niin arkaaiselta verbiltä? voihan sitä nykyäänkin valita puhelimeensa pirahtavan soittoäänen). Ja sopi treffit.

Olen ollut hyvällä tuulella siitä saakka. Katselin itseäni peilistä ja olin tyytyväinen näkemääni. Vedin verhot eteen ja olin kiltti itselleni.

Se mikä tässä hieman epäilyttää on se, että oikeasti kyseinen mies ei mitenkään hurjasti vedä minua puoleensa. Teenkö nyt saman virheen kuin ensimmäisen J:n kohdalla: ihastun vain siksi että minuun ihastutaan?

Tiedostan, että minulla on itsetunto-ongelma. Mutta tiedostaminen ei vielä merkitse asiantilan kohenemista. Mutta enää minä en juutu suhteeseen, josta en saa mitään muuta kuin vahvistusta itsetunnolleni. EN!

Ensimmäinen lupaava

Ensimmäinen lupaava nettideitti tänään.

Ainakin tämä herra J. (mistä syystä mä aina ihastun miehiin, joiden etunimi alkaa J:llä? ihan oikeesti, tämä on jo kolmas samaa lajia...) tuntui olevan oikeasti kiinnostunut pikku-Gingeristä.
Ja myös mun silmissä se oli sitä tyyppiä, josta yleensä viehätyn: leveäharteinen, mua selvästi kookkaampi, tummat hiukset, kivat silmät.

Tosin ehkä hieman turhan remakka (saattoi tietysti olla silkkaa jännitystäkin).

Joka tapauksessa sovittiin alustavasti uusista treffeistä. Saa nyt nähdä sitten.

Tiivis tahti jatkuu

Taas viikko, jonka aikana en ole kotona paljon konetta avannut. Töissä hurjaa matalalentoa ja akuuttien töiden lykkäämistä päivästä toiseen, koska väliin tulee vielä akuutimpia. Töiden jälkeen kulttuuria ja harrastamista (kaksi kertaa teatterissa, tiistaina ratsastamassa, maanantaina jumpassa ja torstaina saunailta).

Viime yönä nukuin 11 tuntia ja nyt tuntuu taas vähän paremmalta.

Koko viikon mieltäni on piristänyt se, että tiistain tunti meni pitkästä aikaa hyvin. Säpsyilevä tamma pysyi allani rentona ja hienona, polki takajaloilla tarmokkaasti alle. Melkein tuntui kuin se olisi halunnut sanoa: katso nyt, kyllä mä osaan, aina ei vain huvita.

Sen sijaan teatteri-illat olivat jonkinasteisia pettymyksiä.
Komin Punahukka tuntui jotenkin hajanaiselta, sarjalta yksittäisiä monologeja. Minuun ei vedonnut, vaikka näyttelijät olivat hyviä.

Eilen olin työkavereiden kanssa katsomassa Paavo Westerbergin Ranta-näytelmää. Teksti tuntui jossain määrin keskeneräiseltä. (Turhanaikaistakin) toistoa oli runsaasti. Teemojen kehittely tuntui jäävän puolitiehen. Näyttelijät olivat tosin taas ok, etenkin pitkästä aikaa näyttämölle palannut Samuli Edelmann ja Westerberg itse. Kokonaisuutena Ranta teki suuremman vaikutuksen kuin Punahukka - ehkä hieman yllättäen. Ainakin siinä oli yritystä johonkin erilaiseen.

Sitten taas töihin. Sekä tänään että huomenna on iltaohjelmaa, joten työt on tehtävä ihmisten aikoihin.