Soitti kuin soittikin

Viimesunnuntainen deitti soitti kuin soittikin. Olin jo luopunut toivosta - se lupasi "soitella viikolla", ja perjantai ei ole mitään viikkoa, niin kuin jokainen tietää.
Mutta sitten se pirautti kumminkin (miksi "pirauttaa" kuulostaa niin arkaaiselta verbiltä? voihan sitä nykyäänkin valita puhelimeensa pirahtavan soittoäänen). Ja sopi treffit.

Olen ollut hyvällä tuulella siitä saakka. Katselin itseäni peilistä ja olin tyytyväinen näkemääni. Vedin verhot eteen ja olin kiltti itselleni.

Se mikä tässä hieman epäilyttää on se, että oikeasti kyseinen mies ei mitenkään hurjasti vedä minua puoleensa. Teenkö nyt saman virheen kuin ensimmäisen J:n kohdalla: ihastun vain siksi että minuun ihastutaan?

Tiedostan, että minulla on itsetunto-ongelma. Mutta tiedostaminen ei vielä merkitse asiantilan kohenemista. Mutta enää minä en juutu suhteeseen, josta en saa mitään muuta kuin vahvistusta itsetunnolleni. EN!