Radio Helsinki soittaa jälleen mukavan leppoisaa sunnuntaipäivän jazzia. Istun koneen ääressä ja yritän saada töitä tehdyksi. Ajatukset karkaavat jatkuvasti parin vuorokauden takaiseen iltaan.
Jälleen kerran yksi osoitus siitä, että tämä kaikki on lopulta mieletöntä.
Vaikka ihastuminen olisi molemminpuolista ja
vaikka muita ihmissuhteita ei olisi kaikennielevän intohimon tiellä, siitä ei sittenkään tulisi ikinä mitään. Siitäkään huolimatta, että kerta kerran jälkeen hämmästyn sitä, miten samanlainen ajatusmaailma ja järjenjuoksu meillä on. Siitäkään huolimatta, että voisin hukuttautua niihin kirkkaisiin silmiin.
(Jostain syystä olen aina ollut heikkona sinisiin silmiin. Ensimmäisellä oikealla poikaystävällänikin oli suloiset siniset silmät. Muistan ne yhä elävästi, mutta pojan kasvonpiirteitä en enää pysty palauttamaan mieleeni.)
Lisäksi me teimme itsemme aika naurettaviksi kaikki kolme. Soitimella koko ilta, me molemmat sirot tyttöset ja keski-ikäinen mies.
Onneksi aikuistuneen minäni itsetunto ei enää ole yhtä tiukasti sidoksissa näihin tunne-elämän karikoihin kuin joskus ennen muinoin (muun muassa siihen aikaan, kun tuijottelin niitä ekan poikaystävän sinisilmiä).
Pystyn ainakin silloin tällöin kohauttamaan olkapäitäni ja palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen. Ja stressiähän on kyllä ilmankin ihan tarpeeksi. Sitä on itse asiassa niin paljon, että alan pitkästä aikaa huolestua omasta mielenterveydestäni. On kauan siitä, kun viimeksi päästin itsemurha-ajatuksen livahtamaan mieleen, edes ohimennen. Nyt toivottomuus kiristää vannetta pään ympärillä ja saa pyrkimään pakoon - minne tahansa.
