Sekavia tunteita

Olen jo niin monta kertaa luullut päässeeni siitä jo yli.
Ja jollain tasolla olenkin päässyt. Pelkkä katse minun suuntaani ei enää saa sydäntä lyömään villisti.

Mutta flirttailua en silti kestä. Kun se katsoo syvälle silmiin ja lupaa auttaa helpottamaan stressiä, polvet pehmenevät, vaikka mitä tekisin. Ei voi muuta kuin yrittää olla näyttämättä sitä ulospäin. Sillä monen pettymyksen jälkeen tiedän hyvin, että en enää halua asettua alttiiksi, paljastaa mitään mitä ehkä joudun katumaan.

Ja sittenkin, se nauru. Ja se nenänselkä. Ja ne ihanan pörröiset hiukset. Niitä kun pääsisi pöyhimään.

Ei tarvitse kuin ajatella, kun jalkovälissä lämpenee.

Pelkästään sen takia lähden pienessä krapulassakin lenkille ja juoksen pääministerin talolle asti. Juoksen ja läähätän ja ajattelen, että kyllä se nyt varmasti, kun mä olen näin hoikkakin.
Pelkästään sen takia hieron ihooni summerglow'ta ja huolestun säärten raapimajäljistä.
Pelkästään sen takia maksan satasen kampaajalle ja ostan pakonomaisesti uusia vaatteita.

Olenko mä oikeasti päässyt mihinkään? Enkö mä ollut tässä samassa pisteessä jo viime vuonna? Ja sitä edellisenä vuonna? Ja sitä edellisenä vuonna?

Kuinka lapsellinen voi aikuinen ihminen olla?