Voileivistä

Veloena harhautui haastamaan allekirjoittaneen voileipämeemiin, ja onhan se osallistuttava, kun kerran vaatimaton olemassaoloni on pantu merkille.

Sitä paitsi voileipä on elämää suurempi aihe. Oikeaa voita en ole leivälleni pannut sitten sen ikimuistettavan päivän, jolloin teiniangstin syövereissä tajusin äkkiä olevani lihava. (Niinpä niin, siihen aikaan painoin about 10 kiloa vähemmän kuin nyt.) Muita päällyksiä onkin riittänyt sitä enemmän. Leipäaddiktioni kulkee kausissa; tällä hetkellä en voi syödä mitään muuta kuin Suursavon leipomon Marskin arina -ruisleipää (kaameasta nimestä huolimatta). Siitä tulevat mieleen lapsuuden kesät ja kukkuraiset muikkulautaset. Päälle joko pelkkää Oivariinia tai sitten kevytmaksamakkaraa. Maksikseenkin olen ollut pahasti koukussa kouluajoista saakka.

Edellinen kauteni oli Real ja vuohenjuusto -kausi. Vieläkin nousee vesi kielelle, kun ajattelen tätä yhdistelmää. Valitettavasti vain vuohenjuuston kulutus nousi sellaisin lukemiin, että budjetin rajat alkoivat tulla vastaan.

Välillä olen addiktoitunut pahasti myös karjalanpiirakoihin (erityisesti aidonmakuisiin imatran-versioihin). Ulkomaanoleskelujen elävimpiä muistoja on se, miten kaipasin yhtä lailla salmiakkia ja karjalanpiirakoita. Ehdoton yhdistelmä on uunituore riisipiirakka (nautitaan viileänä, ei-päällystettynä) ja kylmä kuiva siideri mökin terassilla. Siitä ei kuulkaa enää kesäloman aloitus parane.

Blogistanian etiketin mukaan haaste pitäisi kai heittää eteenpäin, mutta hukattuani puoli tuntia aikaa sen miettimiseen, kenet haastaisin, totean vain kylmästi, että olkoon. Ulkopuolinen mikä ulkopuolinen. Pelkään että ne ovat kaikki jo voileipäsalaisuutensa paljastaneet.

Lemmentuska

Taas tuntuu pitkästä aikaa aiheelliselta kirjoittaa, kun lemmentuska jäytää.

Eilen oli työpaikan juhlat. Olin etukäteen saanut uskotelluksi jopa itsellenikin, että olen päässyt herra J:stä yli, että juhlat eivät merkitse mitään, että ei tarvitse edes suunnitella asua ja meikkiä etukäteen, samahan se miltä näytän työkavereiden joukossa.

Sitten se nauroi kaikille mun vitseille. Seurasi mua katseellaan. Yritti houkutella jatkoille. Katsoi nätisti.
Ja mun polvet pehmenivät sekunnin sadasosassa, hymyilin takaisin ja tuijotin silmiin.

Vieläkin harmittaa, että en lähtenyt jatkoille. Harmittaa oikeasti, vaikka tiedän, että se olisi ollut Tyhmää. Nyt kun mä olen vihdoin päässyt yli siitä.