Ahdistus

Ahdistus. Mokasin. Kuvittelin sellaista mitä ei ole ja näytin sen liian selvästi.
Luin silmistäsi sääliä ja ystävyyttä, enkä mitään muuta.

En enää lankea samaan ansaan, luvattakoon se nyt lopullisesti ja juhlallisesti.
Seuraavalla kerralla odotan sinun aloitettasi, ja jollei sitä tule, sitä ei sitten tule.

Vaikka sittenkään en voi olla miettimättä: miksen minä kelpaa? Miksen minä, yli kymmenen vuotta nuorempi, hoikka, mukava ja älykäs nainen kelpaa? Helposti sitä luulisi että sinä juoksisit minun perässäni eikä päinvastoin.

***

Kavereiden kanssa ulkona tänään. En jaksanut pitkään. Jotenkin ei oikein ole mitään järkevää puhuttavaa. Onko elämässä ylipäänsä enää mitään muuta kuin työ?
Ei oikein.
Pakko löytää mies. Jotta en kuivetu tähän uraputkeen, saa burn-outia ja poistu hiljaa työkyvyttömyyseläkkeelle viiden vuoden päästä.

Sitä paitsi minä haluan lapsia. Yritin kieltää sen pitkän aikaa, puhuin kovaan ääneen siitä, miten en halua olla pelkkä synnytyskone ja biologisen kohtalon toteuttaja (kuin kreikkalaisessa tragediassa ikään). Enkä haluakaan. Mutta lapsia minä haluan silti. Ja niille isän. Joka ei ole mun työkaveri. Joka ei ole turha nöyryyttävä koskaan-päättymätön ihastus.